Taiteen arvo – mikä, miten ja miksi?

Taiteen tuottama arvo on niin yksityistä, ettei sitä nähdä, tai niin yleistä, että se huomataan vasta kun sitä ei enää ole. Miten sellaista voisi mitata?

Maailmassa, jossa tutkittua tietoa, sivistystä, humanismia ja taidetta ei pidetä tavoittelemisen arvoisina tai arvokkaina, niiden merkitystä joudutaan todistelemaan eri tavoin.

Eduskunnan Arkadia-seuran kokoukseen viime vuoden lopulla osallistuneet kansanedustajat olivat puoluekantaan katsomatta lähes yhtä mieltä siitä, että vaikuttavuudesta puhutaan kulttuurin kohdalla yhä enemmän, mutta vaikuttavuuden mittarit ovat kehittymättömiä.

Virkamiehen taskuun mahtuva prototyyppi tai mobiilisovellukseksi muokattava hyödyllisen taiteen mittari olisi monen mielestä käyttökelpoinen työkalu. Nyt tällaisia niin kutsuttuja laatukriteereitä kehitellään ympäri läntistä maailmaa, myös Suomessa, vaikka laadun sijasta se, mitä näillä kriteereillä arvioidaan, on määrä.

Raha on rahaa, kävijätkin voi nähdä numeroina; mutta miten mitata mielen liikkeitä, hiljaista dialogia, eläytymisen ja elämyksen syvyyttä, ajattelun vähittäistä kehitystä, identiteetin muovautumista tai aistien terävöitymistä? Millä punnita mielihyvää tai järkytystä, tunteiden kuohuja ja niiden vaikutuksia?

Taiteellisen onnistumisen arvioiminen on subjektiivista, ja ammattimainen arviointi vähentynyt lyhyessä ajassa  romahdusmaisesti.

Joskus epäonnistuminenkin voi olla kiinnostavaa tai kertoa  siitä, että on yritetty jotain aivan uudenlaista. Teko tai teos  voi onnistumisestaan riippumatta olla merkityksellinen muillekin kuin tekijälleen. Voiko sitä silloin kutsua laaduksi? Mitä laatu itse asiassa on?

Taiteen laadun mittaaminen on likimain mahdotonta jo yhden ihmisen tai yksittäisen teoksenkin kohdalla, saati silloin jos puhutaan sukupolvista, kansakunnista ja aikakausista, niin kuin vaikkapa Suomessa tänä vuonna.

Sata vuotta sitten elintasomme ja hyvinvointimme oli murto-osa nykyisestä, mutta omaa kieltä ja kulttuuria pidettiin kunnia-asioina itsenäisen kansan ja kehittyvän valtion identiteetille – sille miten suomalaiset ymmärsivät itsensä, mikä oli yhteistä ja miltä sen haluttiin näyttävän myös ulospäin.

Toisin on nyt.

Taiteen merkittävyyden arviointi ja arvottaminen muistuttaa historiankirjoitusta: erityisyys tunnustetaan, merkityksiä annetaan ja yhteyksiä nähdään usein vasta jälkikäteen. Tulkinta riippuu siitä kuka katsoo ja mistä kulmasta.

Tulkinnanvaraisuudesta ja kiistanalaisuudesta huolimatta erilaisin selvityksin on todistettu, että kulttuuri luo työpaikkoja, tuottaa mielihyvää ja lisää hyvinvointia, parantaa maan, kaupungin tai vaikkapa taidetta tukevan yrityksen mainetta, houkuttelee matkailijoita, ruokkii luovuutta ja innovaatioita, kehittää ihmisten itseymmärrystä ja empatiataitoja, opettaa ja kasvattaa sekä rakentaa yhteisöä ympärillään.

Osa näistä vaikutuksista on muutettavissa numeroiksi, mutta taiteen itseisarvosta ja taiteellisen toiminnan arvokkuudesta ne eivät kerro mitään.

Taidetta ja tiedettä voi perustellusti pitää ihmisyyteen kuuluvina pyrkimyksinä ja parhaimmillaan ihmislajin korkeimpina saavutuksina. Ne ovat keskeinen osa demokratiaa, sanan- ja ilmaisunvapautta, yhteistä hyvinvointia ja ihmisarvoista elämää. Ne ovat olennaisin osa sitä mitä kustutaan sivistykseksi.

Sivistyksestä on harvoin vahinkoa, sivistymättömyydestä useinkin.

Tässä ajassa edellä mainittu näyttää kuitenkin huojuvan.

Excel-ympäristössä elävälle tutkittukaan tieto ei riitä, ellei sen vakuudeksi ole esittää numeroita. Oman rajoittuneisuutensa yleiseksi normiksi asettaneen teknokraatin maailmankuvassa aineellinen hyöty on ainoa arvo.

Sille, joka on syrjäytynyt jo varhain tai joka kokee jääneensä osattomaksi päättäjien lupauksista ei mikään kansalaisyhteiskunnan viesti mene läpi. Ei edes se sivulause, että taide on lähes aina pienten, heikkojen ja hävinneiden puolella.

Taiteesta puhuminen kääntyy valitettavan usein valitukseksi rahasta; joko sen vähyydestä tai tuhlaamisesta turhuuteen.

Vaikka Suomessa onkin (ollut) ainutlaatuisen hyvä ja toimiva apurahajärjestelmä, rahalla on myös yhteytensä taiteen sisältöihin, rohkeuteen ja, paradoksaalista tai ei, myös riippumattomuuteen. Laatuun.

Meitä kaikkia palvelevien taidelaitosten kehittäminen ja etenkin uuden kulttuurin kasvattaminen edellyttää julkista tukea. Tuen leikkaukset taas vähentävät riskinottokykyä, eikä pelkkä kassavirran turvaaminen tuota laatua tai kiinnostavia avauksia.

Kyse ei ole eikä ole koskaan ollutkaan vastikkeettomasta rahasta vastuuttoman eliitin viihdyttämiseen tai laiskojen taitelijoiden elättämiseen. Kyse on arvoista, jotka ylittävät aineellisen. Kulttuuri kuuluu kaikille, jotka haluavat hakeutua sen äärelle; mutta elinvoimaisen kulttuurin ylläpitäminen vaatii tahtoa ja toimintaa.

Keskustelua tämän ylläpitämisen ehdoista ja toiminnan keinoista on kuitenkin vaikea käydä niin kauan kuin kulttuurin vaalimiseen suhtaudutaan jonain ylimääräisenä eikä nähdä sitä yhteisenä ja olennaisena asiana ihmisenä olemista, arkea ja juhlaa, elämän mielekkyyttä, kohtaamisia ja kokemuksia.

Ilman taidetta voi elää, tietenkin. Onneksi ei ole pakko.

Kulttuurin kokijoilleen tuottama arvo on niin yksityistä, ettei sitä nähdä, tai niin yleistä, että se huomataan vasta kun sitä ei enää ole.

Miten sellaista voisi mitata?

 

Lisää luettavaa: 

Darren Henley: The Arts Dividend (Elliot&Thompson 2016)

Ilkka Niiniluoto ja Tuomas Heikkilä: Humanistisen tutkimuksen arvo (Suomen Rooman-instituutti 2016)

Martha C. Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää (Gaudeamus 2011)

Avainsanat: , , , , , , ,

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.