Taiteen idea ei ole siinä, että se imitoisi elämää vaan nimenomaan elämällemme ristikkäisten, rinnakkaisten ja vaihtoehtoisten todellisuuksien luomisessa ja esittämisessä. Vaikka katsoja tuntisi tarvetta käyttää teosta peilinään, taiteen ensisijainen tehtävä ei ole palvella asiakkaita.
Pidän mahdollisena, että kaikki kriittiseen ajatteluun taipuvaiset ihmiset kaikkina aikoina ovat ajatelleet oman aikansa olevan erityisen turmeltunutta.
En siis kuvittele olevani omaperäinen todetessani, että elämme kulttuurisen narsismin ja hedonismin ilmapiirissä. Koska oman sukupolveni maailma on niin kuluttamisen läpitunkema, kutsun tällaista itsekeskeisyyttä asiakkaan asenteeksi.
Taiteen kuluttamisessa asiakkuus ilmenee infantiilina ajatuksena, että saadakseen rahoilleen tai sijoittamalleen ajalle vastinetta tai pipiinsä puhalluksia vastaanottaja haluaa nähdä teoksessa itsensä. Mikäli asiakas ei tunnista kuvauksesta itseään, hän pitää teosta huonona tai vääränlaisena.
Teatterissa tästä seuraa usein sekin, että pettynyt asiakas saattaa tuomita kyseisen ohjaajan tai teatterin muutkin esitykset, ellei peräti koko taidemuodon. (Jostain syystä muihin taiteisiin ei useinkaan liity vastaavaa stigmatisointia. Ehkä läsnäolo väkevöittää, pahassa jos hyvässäkin.)
Teatterin parituhatvuotisen historian kuluessa näyttämö on taipunut moneen. Siellä on harjoitettu palvontaa ja rituaaleja, kerrottu niin traagisia kuin koomisiakin tarinoita, taannuttu ja kehitytty, opetettu ja opittu, mielistelty vallanpitäjiä ja tehty vallankumouksia. Sitä on verrattu uneen ja transsiin, leikkikenttään ja laboratorioon. Siellä on viihdytty ja se on otettu vakavasti.
Teatterin avulla on siis muutettu maailmaa, ja maailmassa tapahtuneet muutokset ovat aina löytäneet tiensä myös näyttämöille.
Olemmeko nyt tulleet tilanteeseen, jossa teatterin ajatellaan olevan ennen kaikkea peili, jonka tehtävä on heijastaa yleisölle sen itsensä?
–
Suuresti arvostamani elokuva, Charlie Kaufmanin Synecdoche, New York kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun rajattoman budjetin saava teatteriohjaaja kuvittelee voivansa tehdä teoksen, jota ei vain esitetä vaan eletään. Tarina on metaforinen sairaskertomus, pitkä matka maniasta masennukseen.
Taiteen idea ei ole siinä, että se imitoisi elämää vaan nimenomaan elämällemme ristikkäisten, rinnakkaisten ja vaihtoehtoisten todellisuuksien luomisessa ja esittämisessä. Myös täysin keksityt, vääristellyt, liioitellut, tökeröt, irvokkaat, kammottavat ja koomiset elementit voivat saada vastaanottajan oivaltamaan jotain itsestään.
Peili on peili – se vain näyttää jotain, minkä tiedämme jo muutenkin.
Taidetta voi toki käyttää myötäilemään omaa maailmankuvaa tai tyydyttämään kulloisiakin tarpeita – joskaan ei ole selvää, onko se silloin enää taidetta vaan pikemminkin tuote. Kulutushyödyke.
Teatterista kun puhutaan, tällaista tilaajan ja palveluntarjoajan suhdetta voisi verrata kuninkaaseen ja narriin (joita esiintyy esimerkiksi Shakespearen näytelmissä). Kuningas maksaa narrilleen siitä, että tämä kyseenalaistaa, kiusoittelee ja laukoo niin sanottuja totuuksia. Mutta jos kuninkaalla sattuu olemaan huono päivä tai narri menee liian pitkälle, toiselta lähtee henki. Eikä se toinen koskaan ole kuningas.
Yksittäisistä kysymyksistä, valinnoista ja periaatteista on perusteltua keskustella. Taiteella – ollakseen taidetta – ei kuitenkaan voi olla asiakkaita. Vapaus on taiteen osa, riippumattomuus sen elinehto.
–
Taide, samoin kuin sen tulkitseminen, ovat monisuuntaisia, eläviä prosesseja. Ne muovautuvat tekijänsä ja vastaanottajansa kokemusten kautta ja asettuvat jatkuvasti uusiin asentoihin aikajanalla. Niihin vaikuttavat prosessiin osallistuvien yhteiskunnallinen asema ja elämäntilanne, ympäröivän maailman kehityskulut, historia samoin kuin perspektiivi tulevaisuuteen.
Siksi on ainoastaan luonnollista, että esimerkiksi eri sukupolvet odottavat ja saavat taiteelta eri asioita. Siksi saatamme puhua keskenämme eri kieltä silloinkin, kun puhumme samasta teoksesta. Näin on ollut aina, ja erilaiset luennat ovat osa taiteen merkityksenmuodostusta.
Ajatus näyttämöstä ja näyttelijästä on jälleen kerran murroksessa. Samalla tuntuu murtuvan ymmärrys teatterin ominaislaadusta, ja kenties fiktion rajoista ja luonteesta ylipäätään.
Olen ollut huomaavinani, että moni teatterikeskustelu kääntyy nykyään nopeasti puheeksi elokuvista ja tv-sarjoista. Tämä ei ole sinänsä ongelma, onhan niillä paljon yhteistä; mutta tällaiset käännökset paljastavat sen, missä ihmisen esittämisen mallit, vaikutteet ja oletukset – representaatiot ja niiden standardit – syntyvät. Monet niistä ovat tuontitavaraa, määrällisesti eniten amerikkalaista.
Nyt keski-ikäistyvien aikuisten ja heitä nuorempien sukupolvet ovat kasvaneet television vaikutuspiirissä ja hakevat teatterireferenssinsäkin puoliautomaattisesti elokuvista.
Teatteri operoi kuitenkin omilla välineillään ja usein erilaisin lainalaisuuksin kuin elokuva.
Elokuvissa lapsia näyttelevät lähes aina lapset, eivätkä aikuiset myöskään –yleensä – esitä niissä eläimiä. Jos näyttelijä näyttelee elokuvassa itsensä kanssa eri-ikäistä hahmoa, hänet maskeerataan (tai nykyisin teknologian avulla vanhennetaan tai nuorennetaan) näyttämään oikean ikäiseltä. Tavoitteena on synnyttää illuusio roolin kanssa yhtenevästä ulkoisesta olemuksesta.
Teatterissa ei läheskään aina toimita näin vaan lähdetään yleisön kanssa tehtävästä sopimuksesta: me esitämme ja te uskotte, vaikka tiedätte meidän esittävän. Näyttämöllä ei siis useinkaan tavoitella illuusiota, vaikka katsojan eläytyessä sellainen saattaakin syntyä.
Länsimaisessa kulttuurissa tämä toimii yleensä ongelmitta, koska meidät altistetaan sille pienestä pitäen.
–
Teatterissa tälle on myös pisimmät mahdolliset perinteet, sillä näin on tehty näyttämötaiteen syntyajoista eli antiikista asti. Pitkä historia on muovannut käsitystämme teatterinäyttelijästä, joka voi näytellä mitä vain ja tulla silti yleisön hyväksymäksi ja ymmärtämäksi.
Valistusfilosofi Denis Diderot hahmotteli 1773 eli lähes 250 vuotta sitten julkaistussa Näyttelijän paradoksissaan teorian, jonka mukaan taiteellinen esitys vaatii taiteilijan ja hänen yleisönsä yhteistyötä: taide syntyy vasta molempien kohdatessa. Parhainkaan näyttelijä ei voi pelkästään eläytyä esittämänsä hahmon tunteisiin, sillä hänen on käytettävä kaikki osaamisensa ja keskittymisensä herättääkseen tunteita katsojissa.
Kukaan teatterissa ei silti loistavimmankaan roolityön ja sen mahdollisesti luoman illuusion äärellä kuvittele sen enempää näyttämöllä kuin katsomossakaan, että roolia esittävä henkilö olisi kokonaan saati pysyvästi joku toinen. Tai jos kuvittelee, kyseessä on patologinen tila, joka edellyttää hoitoa (tästä on esimerkkejä).
Näyttelijä ei imitoi näyttämöllä omaa identiteettiään – tai ainakaan hänen ei pitäisi. Esityksessä näyttelijä menee roolin sisään, ja viimeistään loppukiitoksissa hän tulee sieltä ulos. Tällaisen tilapäisen transformaation todistaminen on aivan olennainen osa teatterin ominaisluonnetta.
Tai on ollut.
Ehkä katsoja ei enää yritä tai haluakaan erottaa sitä, mitä näyttelijä on, siitä mitä hän esittää olevansa. Ehkä petetyksi itsensä kokeva teatteriyleisö vetoaa pian kuluttajansuojalakiin. Tai kanta-asiakasetuihin.
(Tekstissä on lainattu osia Imagessa julkaistusta esseestäni.)
Avainsanat: asiakas, elokuva, katsoja, Taide, taideyleisö, teatteri