Sivistys on siedätyshoitoa ristiriidoille

Taide ja tiede antavat tekijöilleen, kokijoilleen ja ympäröivälle yhteiskunnalle oivalluksia, joita ilman eläisimme pimeässä.

Suomessa vallitsevan käsityksen mukaan maassamme on eletty helpompiakin aikoja.

Ei tosin ainakaan 1910-, 20-, 30-, 40-, 50-, 60-, 70-, 80- eikä 90-luvulla – itsenäistymisen, sotien, poliittisen radikalismin, pula-ajan, rakennemuutosten, massatyöttömyyden, maastamuuton, energiakriisin, suomettumisen ja laman vuosikymmeninä. 2000-luvulla taisi olla jokunen hetki, jolloin pelättiin ja murehdittiin vähemmän. Vauraus kasvoi ja konsensus kukoisti.

Nyt talous on kriisissä, politiikka samaten. Asiantuntijuutta ajetaan alas, arvojohtajuus on hukassa ja mediakin ui niin syvällä, ettei pinnalle näy.

Moni tuntuu ajattelevan, että tulevaisuus on peruutettu. Maailma muuttuu niin nopeasti, että ymmärrys uhkaa pudota kyydistä.

Tällaisena aikana arvoja selkiyttävän ja lujittavan sivistyksen, taiteen ja tutkimuksen, totuuden etsimisen ja henkisen pääoman tunnustamisen merkitys kasvaa.

Pätkäaika vaatii vastineekseen pitkiä linjoja, kuohuvat pintailmiöt asioiden syvällisempää ymmärtämistä. On pyrittävä ajattelemaan isosti ja kysymään olennaisia kysymyksiä, kuten: mitä on hyvä elämä.

Taiteen ja tieteen tehtävä on rikastuttaa yhteiskuntaa sekä auttaa ihmisiä hahmottamaan maailmaa, sen lainalaisuuksia ja ihmisenä olemista ylipäätään.

Ymmärrystä lisäävät asiat tuottavat myös rohkeutta ja elämäniloa – ja juuri niitä jokainen tässäkin maassa ja tällaisessa maailmantilanteessa tarvitsee.

Sivistys kuuluu kaikille ja hyödyttää kaikkia. Sitä vasten myös ristiriitoja on mahdollisempaa sietää.

Tiede ja taide ovat aina olleet jakamistalouden ytimessä. Niiden tulokset on tehty jaettavaksi, usein myös yhdessä koettavaksi.  Tästä jakamisesta on muodostunut ja yhä muodostuu yhteisöjä, joita eivät minkäänlaiset politiikat tai suhdanteet voi lopullisesti nujertaa.

Taide pitkä, elämä lyhyt. Huomattava osa siitä taiteesta, jota nyt arvostamme, oli olemassa ennen meitä ja jää meidän jälkeemme.

Huomattava osa suomalaisen kulttuurin perustasta on pystytetty aikana, jona yhteiskunnassa oli paljon polttavampia aineellisiakin tarpeita. Kansallista kulttuuria pidettiin kuitenkin niin tärkeänä, että siihen uhrattiin sekä aikaa että rahaa. Sivistyksestä tehtiin yhteinen projekti.

Taide ja tutkimus ovat keskeisiä, jopa välttämättömiä tekijöitä siinä, miten kansa näkee itsensä: millaiseksi sen identiteetti muodostuu, mitä se muistaa, millaista tarinaa se itsestään kertoo, miten se suhtautuu tulevaisuuteen.

Parhaimmillaan niin tiede kuin taidekin tuottavat tekijöilleen, kokijoilleen ja ympäröivälle yhteiskunnalle oivalluksia, joita ilman eläisimme pimeässä.

Taiteen laatu ja tieteen taso sekä niiden vaikutukset ovat usein vaikeasti mitattavia asioita; mutta niiden yhteiskunnallinen asema ja arvostus on yhteydessä siihen, miten hyvä missäkin on elää.

Erilaisissa elämänlaatua mittaavissa indekseissä ja barometreissa näillä elämänalueilla on selvä yhteys sosiaaliseen hyvinvointiin, ihmisten turvallisuuden ja onnellisuuden kokemuksiin.

On vaikea keksiä pian satavuotiaalle Suomelle hienompaa yhteistä projektia kuin puolustaa sivistystä. Konkreettisimmillaan se tarkoittaa kirjastojen, koulujen, korkeakoulujen ja kulttuurilaitosten toiminnan turvaamista ainakin seuraaviksi sadaksi vuodeksi.

Sen arvokkaampaa meillä ei ole.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen  kerran  viestintätoimisto Drama Queen Communicationsin blogissa tammikuussa 2016.

Avainsanat: , , , , , , ,

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.