Taide on matkalippu toivoon

Moni tuntuu pitävän taidetta ja kulttuuria ylimääräisenä hyvänä, harrastuksena, ja taiteesta nauttimista etuoikeutetun eliitin teeskentelynä. Moni ajattelee myös, että taiteilijan ammattiin eivät kuulu samat edut kuin muilla yhteiskunnan aloilla. On niitäkin, joiden mielestä taiteeseen kohdistetut säästöt tai pandemia-ajan rajoitukset ovat ohimenevä haitta, josta tuskin koituu suurta harmia. Moni lienee väärässä.

Tilanteessa, jossa useat esittävän taiteen tekijöistä ovat pian kolmatta vuotta vailla mahdollisuutta tehdä työtään, ei voi välttyä ajatukselta, että taiteen ja taiteilijoiden arvostus on yhteiskunnassamme murheellisen vähäinen.

Ei ihme, että taiteilijat alkavat olla turhautuneita ja väsyneitä.

Haluaisin uskoa, että tilanteessa on kyse enemmän suhdanteesta – koronan lisäksi yleisestä sivistyksen aallonpohjasta, jossa seuraava aalto johtaa toivon mukaan alhaalta jälleen ylös – sekä tiedon puutteesta kuin pysyvästä asiaintilasta hyvinvoivassa pohjoisessa sivistysvaltiossa.

Kysymyksestä on kuitenkin vähin erin tullut myös poliittinen, ja sitä käytetään riidankylvön välineenä muiden arvolatautuneiden oletusten joukossa.

Rehellinen työ – Apurahataiteilijuus
Tavallinen kansa – Eliitti
Muu Suomi – Helsinki

Eriarvoistumisen kokemus tuottaa vastakkainasettelua. Siihen on sisään rakennettuna logiikka, joka antaa edellisten ymmärtää jälkimmäisten olevan hyväosaisten vähemmistö, joka etuoikeuksistaan huolimatta suhtautuu ylimielisesti enemmistöön eli ”kansaan”.

On monta tapaa olla ymmärtämättä taidetta ammattina.

Taiteilijan työtä ja sen merkitystä voi olla vaikea avata ja varsinkin perustella ihmisille, jotka eivät näe taiteella mitään arvoa omassa elämässään tai jotka eivät ole koskaan pysähtyneet miettimään, miten vaikkapa heidän eteensä osunut elokuva tai televisiosarja on syntynyt. Kuinka suuria ponnistuksia, miten paljon taustatöitä tai millaista ihmisjoukkoa sen valmiiksi saattaminen on edellyttänyt.

Vaikka taiteilija ja hänen työnsä tulokset saattavat saada julkisuutta, huomattavan suuri osa taiteen tekemisestä on näkymätöntä ajattelua, suunnittelua, tutkimista ja erilaista valmistautumista. Tämän epäsuhdan vuoksi joku saattaa kuvitella työtä kevyeksi, helpoksi, ei-arvostettavaksi ja siksi merkityksettömäksi. Silloin se, että taiteilijoita ”palkitaan” esimerkiksi verovaroista kertyneillä apurahoilla, voi tuntua epäoikeudenmukaiselta.

Olisi hyvä tiedostaa, että apurahat eivät ole palkintoja vaan monelle taiteilijalle ainoa palkka pitkään tehdystä vaativasta työstä.

Mikäli apurahan onnistuu saamaan, tulo on alle 2.000 euroa kuukaudessa.

Ne, jotka päättävät muun ohessa taiteen toimintaedellytyksistä, eivät tunnu aina ymmärtävän, miten vähillä rahoilla kulttuurialalla on totuttu toimimaan. Se onkin sekä ihme että väärin. Tällaisesta  ymmärtämättömyydestä käsin on mahdollista ajatella, ettei valtion budjettiin nähden mitättömän pienistä summista säästäminen tuhoa mitään olennaista. Tai että taiteilijat tekevät taidettaan joka tapauksessa, koskapa ovat tällaisen alan tietoisesti valinneet.

Ja vielä: jos ihminen ei ole koskaan kokenut mitään erityistä minkään taiteeksi tulkitsemansa äärellä, hänen voi olla vaikea uskoa, että muidenkaan taide-elämykset olisivat muuta kuin turhuutta tai teeskentelyä.

_

Taiteen merkityksestä ja taiteilijan ammatista on vaikea keskustella asetelmassa, jossa toiset ovat taiteen autuaaksitekevyyden suhteen ”uskossa” ja tuntevat kenties tarvetta päteä asiantuntemuksellaan, toiset taas ovat valmiiksi alemmuudentuntoisia ja vihaisia.

Meidän kaikkien tulisi silti tunnustaa toistemme arvo ihmisinä, jotka yrittävät tulla toimeen ja elää työllään, jos heillä sellainen on.

Ammattitaiteilijoilla on pitkä ja usein vaativa koulutus, johon on vaikea päästä, koska taidealat kiinnostavat niin monia. Taiteilijan työ on vaikeaa ja edellyttää usein kokonaisvaltaisesti henkilökohtaista heittäytymistä. Samalla se voi olla  yksinäistä ja monin tavoin epävarmaa. Siihen sisältyy stressiä, kilpailua ja julkista arvostelua, usein hankalia työaikoja, heiveröiset työsuhde-edut sekä epäsäännöllinen toimeentulo ja epävarmuus tulevaisuudesta.

Siitä huolimatta on iso joukko ihmisiä, jotka haluavat tehdä taidetta, koska kokevat sen tärkeäksi ja antoisaksi, usein myös kiinnostavaksi tavaksi kommunikoida asioista, joita on vaikea muuten käsitellä. Se on kenties kutsumus, mutta myös ammatti, jolla pitäisi voida elää.

”Joskus ihmiset vaativat muutosta. Taidetta tuskin koskaan”, kirjoittaa pandemia-ajan haasteita omalle ammattikunnalleen pohtiva kirjailija Zadie Smith viime vuonna ilmestyneessä esseekokoelmassaan Aavistuksia (suom. Irmeli Ruuska).

Taiteen valtionpalkinnon vastikään saanut sarjakuvataiteilija Tiitu Takalo taas puhuu  Taiteen edistämiskeskuksen haastattelussa muun muassa työterveyshuollon puolesta:

”Taiteilijoiden stressioireet tai mielenterveysongelmat eivät johdu siitä, että he olisivat erityisen herkkiä, vaan siitä, että alamme on todella kuormittava.”

Taiteilijalle hänen ammattinsa on erityinen osa identiteettiä. Silloin ei puhuta vain työstä, jota tehdään tietty tuntimäärä, jotta saadaan palkkaa.

Kun ammattiaan ei voi harjoittaa, koetuksella ovat paitsi talous ja terveys, mahdollisesti myös minuus. Samalla vaarantuvat tulevatkin työt, sillä esimerkiksi muusikolle tai tanssijalle oman instrumentin ylläpitäminen eli jatkuva harjoittelu on keskeinen osa työkykyä.

_

Elämme vuotta 2022, maailmanlaajuisen pandemian vuoksi kaikilla on vaikeaa. Rajoitustoimet ovat enimmäkseen ymmärrettäviä, mutta taiteeseen kaikesta päätellen tänäkin talvena kohdistuva ”ensimmäisenä kiinni, viimeisenä auki”  koettelee oikeustajua.

Siitä huolimatta, tässäkin tilanteessa, taide voi antaa energiaa, lohduttaa, tarjota vaihtoehtoisia näkökulmia, johdattaa ajatukset ulos vallitsevasta ahdingosta, ruokkia uskoa parempaan tulevaisuuteen. Se voi myös tuottaa kyynisiä satiireja ja kammottavia dystopioita, jotka saavat meidät kenties huomaamaan, että emme ole ainoita, joita hirvittää ja raivostuttaa. Että asioita voi käsitellä, niistä voi keskustella – ja niiden muuttamiseksi voi toimia.

Tänäkin vuonna tuntuu tarpeelliselta todeta ääneen, että taide on ammatti.

Kulttuuri, tapahtumat ja muut luovat alat ovat kansantaloudellisesti merkittävä elinkeino, maiden ja kaupunkien elinvoiman indikaattori ja vetovoimatekijä. Taide on matkalippumme toivoon.

Taidetta ei kuitenkaan ole ilman ihmisiä, jotka tekevät sitä. Siksi heistä on pidettävä huolta siinä missä sairaanhoitajista ja lääkäreistä, opettajista ja lastenhoitajista, ambulanssinkuljettajista ja poliiseistakin.

Tilanteessa, jossa moni taiteilija on ollut jo pitkään konkreettisesti ahdingossa, toivoisi myötätuntoa ja ymmärrystä tai, jos arvostus on liikaa pyydetty, edes asiallista kohtelua.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Avainsanat: , , , ,

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.