Taideseliselitys

Miten puhua taiteesta niin, että muutkin ymmärtävät? Voiko yksityisen sanattoman kohtaamisen kääntää jollain kielellä julkiseksi?
Jos voi, kannattaako?

Taide on jotain, mitä emme osaa odottaa. Toisinaan täysi yllätys, joskus enemmän, joskus vähemmän kuin oletuksemme, harvoin täsmälleen sitä mitä etukäteen ajattelimme.

Taiteen vaikutukset vastaanottajaan ja ympäröivään kulttuuriin voivat olla nopeita tai hitaita, välittömiä siinä missä kokemusten myötä kerrostuviakin. Silloin tällöin ne ovat molempia, nostavat sienirihmaston lailla pintaan yhä uusia kasvustoja ja ruokkivat tuoreita oivalluksia, vielä aikojenkin takaa ja matkojenkin päästä.

Siitä syystä taiteen jälkiä – teosten tarkkoja lähtökohtia tai vastaanoton päätepisteitä – on mahdoton seurata.

Taiteen kokemisessa on lähes aina jotain yksityistä ja jakamatonta, jotain joka vain pyyhkäisee tietoista mieltä tai häilyy sen reunoilla, sellaista mikä pakenee selityksiä – tai sanoja ylipäätään.

Siksi taiteesta on joskus hyvin vaikea puhua. Silti me yritämme.

”Kaikkihan nykyään kirjoittavat koko ajan asioista, joista eivät ymmärrä mitään”, totesi taiteilija Nathaniel Mellors vastikään Helsingin Sanomien haastattelussa.

Mellorsin kommentti liittyi hupaisiin, osin pähkähulluihin selityksiin, joita hän ja Erkka Nissinen suoltivat Venetsian biennaalin Suomen-paviljonkiin tekemästään puhuvasta kananmunasta, The Aalto Natives –teoksesta.

Brändättävien tuotteiden tavoin yhä useammat taideteoksetkin saavat ympärilleen kuohkean selityksen tai tarinan, eräänlaisen kuorrutteen, jonka tarkoitus on kaiketi tehdä teoksesta houkuttelevampi, täyttävämpi tai helpommin nieltävä.

Taiteilijoilta tivataan merkityksiä, vaikka he olisivat haluttomia analysoimaan tekemisiään tai kyvyttömiä kääntämään intuitionsa puhutulle kielelle.

Jotkut tekevät taidetta juuri siksi, että kokevat kommunikoivansa parhaiten tai itselleen sopivimmalla tavalla puhutun kielen ulkopuolella. Jotkut tekevät taidetta ajattelematta mitään sen kummempaa.

Tästä huolimatta teoksiin saatetaan liittää asioita, jotka eivät niihin kuulu tai edes sovi. Taiteelta ja etenkin oraakkelin asemaan kohotetuilta päivystäviltä taiteilijoilta saatetaan odottaa mahdottomia.

Joskus tekijät itse kokevat tarvetta taustoittaa tekemisiään sekä etu- että jälkikäteen. Joskus kuraattorit, välittäjät tai media painostavat heitä siihen.

Mitä jos joskus annettaisiin taiteen vain olla ja jäädä teoksen ja kokijan väliseksi?

Mitä abstraktimpi teos, sitä enemmän se tuntuu vetävän puoleensa ilmauksia, joiden rajoittuneisuus, monitulkintaisuus ja likimääräisyys on omiaan hämärtämään tai jopa häiritsemään vastaanottoa – sitä, mikä muuten voisi luontevasti tapahtua teoksen ja sen kokijan välillä.

On tietenkin ihmisiä, jotka haluavat, että teos selitetään heille. Silloin tällöin, luojan tähden, toivoisin sitä itsekin!

Selitykset voivat kuitenkin mennä niin monelle kiepille ja venyä niin ohueksi yläpilveksi, etteivät ne enää tarkoita yhtään mitään.

Siksi The Aalto Nativesin piereskelevää scifi-munaa näkemättäkin voisi ajatella, että kyse on paitsi uhmakkaasta eleestä ilmaisunvapauden puolesta ja Suomi 100 –juhlallisuuksien paatosta vastaan myös tekijöiden naurusta syvällisille selityksille ja kaikelle ylevälle, jota taiteen nimissä suolletaan.

Miten siis puhua taiteesta oikein?

On vain yksi sääntö: puhu totta. Tarkoita mitä sanot. Ymmärrä mitä kirjoitat. Älä keitä soppaa, jota et nielisi itsekään.

Usein kuulee väitettävän, että taidepuhe olisi oma, taiteen tekijöiden, sen piirissä toimivien tai sitä harrastavien ihmisten kehittämä heimokielensä. Tällöin sen tarkoitus olisi paitsi yhdistää taiteesta kiinnostuneita myös erottaa heidät muista.

Parhaimmillaan taidepuhe avaa rajoja, syventää ja laventaa niin taidetta kuin taiteesta käytävää keskusteluakin, rikastuttaa yhteisöään – muitakin kuin taideheimoa – ja luo teokseen ja maailmaan uusia ulottuvuuksia.

Vaikka itse vierastankin sitä, että kokemustani ohjataan, ennakko- tai taustatiedot saattavat merkittävästi auttaa teoksen tulkitsemisessa ja tehdä elämyksestä mieleenpainuvamman kuin mitä se muuten olisi.

Pahimmillaan taidepuhe vieraannuttaa, näivettää taiteen merkityksellisyyttä tai ohjaa vastaanottoa ja jopa taiteilijaa itseään suuntaan, johon kukaan ei pyrkinyt tai halunnut.

Vaikka taidepuhe olisikin joskus turhaa, hämärää tai huonoa, se ei välttämättä tarkoita, että sen kohteena oleva teos olisi mitään näistä.

Taiteen voi ajatella sarjaksi yksityisiä keskusteluita: tekijän ja maailman, tekijän ja teoksen, teoksen ja vastaanottajan, vastaanottajan ja maailman välillä. Vaikutelmat liikkuvat ja suhteet muuttuvat, samoin niiden osapuolet ja tulkinnat.

Tämäkin kuulostaa ylevältä ja epämääräiseltä.

Taide pitkä, selitys lyhyt.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Avainsanat: , , ,

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *