Vaikka lukuaikapalvelut tarjoavat kirjoja kuunneltavaksi pilkkahintaan, kirjallisuuden digitalisoituminen ei nykysysteemillä tee autuaaksi ketään, ei edes lukijaa.
Helsingin Sanomien arvovaltaisimmalla paikalla eli pääkirjoitusaukeamalla julkaistiin kansainvälisenä lukutaidon päivänä lehden kehitysjohtajan kolumni, jossa ivattiin alansa toimeentulosta huolestunutta, palkittua kirjailijaa. Kirjoittaja vaikutti suhtautuvan kirjoihin striimauspalveluihin rinnastuvana ajanvietteenä ja sivuutti kokonaan kirjallisuutta koskevien kysymysten yhteyden yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin.
Ajatus kirjallisuudesta taiteena – monimutkaista todellisuutta jäsentämään pyrkivänä, lukijan kanssa dialogiin hakeutuvana, kutsumustaan toteuttavan taiteilijan punnittuna itseilmaisuna, joka jättää meihin ja maailmaankin todennäköisesti katovia bittejä pysyvämmän jäljen – loisti poissaolollaan. (Tässä epäilemättä kalpea aavistus siitä ”runollisesta tyylistä”, johon kolumnistin ensimmäinen letkautus osui).
Huolettomasti todettiin, että kyllä, digitalisoituminen muuttaa myös kirjallisuuden sisältöjä. ”Osa teksteistä pitenee ja viihteellistyy, dialogi tyhmistyy ja lauserakenteet yksinkertaistuvat”, kehitysjohtaja kirjoitti, aivan kuin sanoen, että tämä on ihan ok. ”Toisaalta laatu voi myös parantua ja tekstit monipuolistua”.
Mahdollisesti. Mutta mitenköhän?
En vastusta digikirjoja, vaikka en itse niitä juuri käytäkään. Parhaimmillaan ne tekevät kirjallisuudesta entistä saavutettavampaa entistä useammalle eli lukija voittaa, väliaikaisesti.
Jos painettu kirja kuitenkin katoaisi kokonaan, tappio olisi todennäköisesti huomattavasti tuottoa suurempi. Puita säästyisi – mutta samalla kulttuuriltamme, sivistykseltämme, historialtamme, kollektiiviselta muistiltamme ja viime kädessä koko Suomelta Suomena murenisi perusta, jonka varaan on rakennettu kaikki se, mikä täällä on omaa eikä lainattua.
_
Kolumni oli täynnä epäloogisuuksia ja löysiä heittoja. Siinä samastettiin huolimattomasti digi- ja äänikirjat, jotka ovat olennaisesti eri asioita. Samaten siinä rinnastettiin sanomalehdet ja kirjallisuus, joiden tehtävässä, julkaisutavoissa ja ansaintamallissa on todennäköisesti enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä.
”Ei ole enää yhtä kaikille samanlaista kirjaa, vaan kokemus on hajaantunut”, kirjoittaja totesi, aivan kuin tämäkin olisi ok.
Yhteisen todellisuuden hajoaminen on suurin demokratiaa uhkaava tekijä. Seuraukset näkyvät esimerkiksi Yhdysvalloissa, meitä lähempänä Saksassa ja Unkarissa ja monin tavoin jo täälläkin. Se, ettei Helsingin Sanomien kehityspäällikkö halua nähdä näiden asioiden yhteyttä, tuntuu ikävällä tavalla populistiselta.
Kun toimituksen kuratoima hierarkia paperi- ja näköislehden myötä pian häviää, uutiset muuttuvat jatkuvasti päivittyväksi syötteeksi, jonka jäsentäminen on lukijan omalla vastuulla. Kukin poimii virrasta vain sen, mikä sillä hetkellä sattuu kiinnostamaan, olipa se isoa tai pientä, turhaa tai merkityksellistä. Lienee selvää, että tämä tulee vaikuttamaan paljon tai erittäin paljon uutisia seuraavien ihmisten maailmankuvaan. Vielä erikseen on se kasvava massa, joka ei edes seuraa ns. luotettavaa tiedonvälitystä eikä luota tutkittuun tietoon muutenkaan.
Tätä voi pitää kaukaa haettuna ja kysyä, johtaako median ja kirjallisuuden digitalisoituminen todella antidemokraattisten voimien nousuun; mutta minusta kyse ei ole erillisistä asioista vaan saman ilmiön eri puolista.
Maailmassa, jossa lukeminen vähenee, kaaos kasvaa.
–
Lukeminen ei ole sama asia kuin kuunteleminen. Äänikirjan kuunteleminen ei edellytä vastaavaa keskittymistä eikä kehitä kielellisiä valmiuksia, sanavarastoa tai ilmaisutaitoa, tuskin yhtä paljon kuullun ymmärtämistäkään kuin kirjan lukeminen. Äänikirjan äärellä harva pysähtyy, hidastaa, selaa taaksepäin, ajattelee uudelleen. Niitä kuunnellaan usein muun tekemisen ohessa, mikä selittää sen, miksi kevyemmät sisällöt korostuvat lukuaikapalveluissa.
Arvelen, että painetun kirjan yksityiskohdat hahmottuvat lukijalle helpommin ja jäävät paremmin muistiin kuin digikirjan. Se, että koulukirjojen kanssa ollaan nyt peruuttelemassa oppilailta tulleen palautteen ja rajusti heikentyneiden oppimistulosten perusteella, kertoo jostakin.
Mikäli arkijärki ei riitä vakuudeksi, lukuisissa viimeaikaisissa tutkimuksissakin on osoitettu lukemisen edistävän sekä luku- että kirjoitustaitoa.
Kyky lukea ja suhtautua lukemaansa tarvittaessa kriittisesti taas liittyy keskeisesti siihen, miten ihminen pärjää nykyisenkaltaisessa elämässä. Dis- ja misinformaation ja monenlaisten vihamielisten vaikuttamisyritysten ajassa tämä taito on todella olennainen. Viime kädessä on kyse kansalaisyhteiskunnasta ja demokratiasta.
Tällaisissa keskusteluissa ”vastapuolella” on tapana syyttää taidetta, kulttuuria ja taiteilijoiden oikeuksia puolustavia ihmisiä naiiveiksi ja muutosvastarintaisiksi. Muutos ei kuitenkaan suinkaan aina tarkoita kehitystä parempaan suuntaan. Eikä mikään ole niin naiivia kuin kuvitella, että maailman nopea digitalisoituminen ei sisältäisi vakavia uhkia, tai että niiden toteuduttua peruuttaminen olisi vielä mahdollista.
Amerikkalaiset digijättiläiset voivat ennen pitkää nielaista niin suomalaisen median kuin kirjallisuudenkin. Jos lukevien ihmisten joukko hajaantuu, taistelu tätä kehitystä vastaan on hävitty jo.
–
Kolumnin kommenttikentässä moni totesi kirjoittajaa myötäillen, että muoto ei vaikuta sisältöön. Jotkut kehuivat, että Väinö Linnan Tuntematon on ihan sama kirja paperilta ja digilaitteelta luettuna. Luettuna kyllä, kuunneltuna ei.
Kyse onkin tulevaisuudesta.
Jos painettu kirja harvinaistuu ja muuttuu vähin erin *luksuspalveluksi*, on enemmän kuin todennäköistä, että uusia kiinnostavia kirjailijoita ja juuri meidän aikaamme ja ihmistä syväluotaavia teoksia ilmestyy entistä harvemmin, ainakin suomeksi kirjoitettuna. Sisällöt kaventuvat ja keventyvät, koska kuluttajat (sanavalinta tarkoituksellinen) eivät enää jaksa syventyä vaativampiin aineistoihin (kuten edellä).
Kolumnissa ohitettiin kokonaan digitalisoitumisen keskeinen ongelma, epätasa-arvoinen tulonjako. Kaikki striimaus- ja lukuaikapalveluita käyttäneet tietävät, että tarjonta on valtavaa. Mutta kuinka moni tulee kirjaa kuunnellessaan ajatelleeksi kirjailijaa, joka saa teoksensa kuuntelusta palkaksi 67 senttiä?
Kirjailijan toimeentulo on olennainen asia jo senkin vuoksi, että jos hänen työstään ei makseta, meillä ei pian ole kirjailijoita. Tämä on nimenomaan se kysymys, joka pitäisi yrittää ratkaista sen sijaan, että lyhytnäköisesti tuomitaan sanataide joksikin, jonka aika meni jo.
Sekä kirjaimellista että ennen kaikkea henkistä köyhtymiskehitystä vastaan pitäisi taistella kaikin keinoin, niin ammatikseen kirjoittavien ihmisten (toimittajat mukaan lukien), kirjailijoiden, lukijoiden, ajattelijoiden, kasvattajien, tutkijoiden kuin kaikkien muidenkin sivistysvaltio-sanan vielä tunnistavien. Jokaisen, jota kiinnostaa kulttuuri laajasti ymmärrettynä.
Oikeistopopulistien, joilla on ”isänmaa sydämessä” pitäisi eliittiretoriikan ja taiteen halveksunnan sijasta vaalia kotimaista kirjallisuutta, kieltä ja kulttuuria aivan erityisellä huolella.
Jos ei ole suomeksi kirjoittavia ja kirjoittamiseen vakavasti suhtautuvia ihmisiä, ei synny uutta, aikaa kestävää suomalaista kirjallisuutta. Suomen kieli yksinkertaistuu, ohenee, köyhtyy ja lopulta katoaa.
Kun tässä mennään tarpeeksi pitkälle, kaikki lukemamme muuttuu ylikansallisiksi konekäännöksiksi. Ehkä suomalaiselle tunnistettavasta suomalaisesta kulttuurista on tulevaisuudessa jäljellä enää rippeet, joita harva osaa tulkita edes tekoälyn avulla.
Avainsanat: digitalisaatio, kirja, kirjailija, kirjallisuus, Kulttuuri, lukeminen