Harha stalinistisista mausoleumipuistoista

Taide on ihmisoikeus ja perusoikeus, jonka toteutumiseen valtio suo alle prosentin budjetistaan. Joillekin sekin on liikaa.

Musiikkitalossa järjestettiin torstaina 1. helmikuuta, osana vuoden 2018 SibaFest-tapahtumaa, keskustelu kulttuurin julkisesta rahoituksesta.

Puoli- tai oikeammin 7/8 tyhjässä Camerata-salissa keskustelivat Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnö, MustReadin sisältöjohtaja ja ekonomisti Heikki Pursiainen, Finlandia-talon toimitusjohtaja Johanna Tolonen sekä eläkkeellä oleva muusikko Mikko Perkoila. Tilaisuutta isännöi festivaalin taiteellinen johtaja Atso Almila.

Paneelikeskusteluksi nimetyn performanssin paalutukset olivat selvät pian esittelykierroksen jälkeen.

Perkoila oli kaikesta pihalla, tai oikeammin Järvenpäässä, ja sanoi sen useamman kerran ääneen.

Oudon ivallisesti esiintynyt, taiteeseen likimain halventaen suhtautunut Tolonen osasi ulkoa paljon numeroita ja vaati saada puhua asiakkaista kävijöiden sijaan.

Kroonistunutta vasemmistotraumaa ja/tai -kaunaa vielä vuonna 2018 poteva Pursiainen haki vauhtia aggressiivisella agendallaan, mutta onnistui kiihottamaan lähinnä itseään.

Sirnö oli ainoa, joka vaikutti tuntevan aiheen ja siihen liittyvät faktat, niin kuin hänen pian päättyvän virkansa puolesta tietysti pitääkin; mutta Taiken keulakuva oli selvästi haluton yksinään halkomaan vastatuulta.

Almila salli tämän kaiken tapahtua. Kuulijan kannalta tunti on onneksi viiden ihmisen keskustelussa lyhyt aika.

Paria pointtia tekee silti mieli imeskellä vielä tapahtuneen vahingon jälkeenkin.

Mistä kertovat esimerkiksi Heikki Pursiaisen harhat ”Töölönlahden kuolleesta stalinistisesta mausoleumipuistosta”, joka hänen mukaansa ”estää elävän kaupunkikulttuurin kehittymisen”?

Pursiainen on provosoinut aiheella ennenkin, muun muassa viime keväänä Helsingin Sanomissa.

”Missä ne ihmiset on?” hän tivasi Musiikkitalossa, vaikka myönsi, ettei itse käy näissä ”mausoleumeissa” eikä käytä kulttuuria muuten kuin lukemalla (tieto-)kirjoja.

Varmuudella voidaan todeta, että yhtäkään Helsingin keskustassa sijaitsevista taide- ja kulttuurikäytössä toimivista rakennuksista ei ole aihetta kutsua hautamuistomerkiksi, päinvastoin. Niissä toimii ja käy aktiivisia, uteliaita, älykkäitä ja elämyshakuisia ihmisiä, usein ja paljon. Sellaista kutsutaan eläväksi kaupunkikulttuuriksi.

Yksistään museoiden kävijämäärät kasvoivat edellisvuonna lähes miljoonalla kävijällä. Yli 80 prosenttia suomalaisista käy jossain kulttuuritapahtumassa vuosittain – eivätkä tässä luvussa ole mukana esimerkiksi kirjastokäynnit.

Mikäli Töölönlahden kulttuurimausoleumeihin lasketaan Suomen kansallisoopperan ja Musiikkitalon lisäksi myös Helsingin kaupunginteatteri, Suomen kansallisteatteri ja vielä Ateneum ja Kiasmakin (unohdettakoon nyt Finlandia-talon Asiakkaat), ne kiinnostivat vuoden 2016 tilastojen mukaan noin 1,5 miljoonaa kävijää. Tähän ei ole laskettu  HAMin, Taidehallin tai Kansallismuseon kävijöitä, ei elokuvateattereiden yleisöjä eikä luonnollisestikaan vasta rakenteilla olevan Amos Rexin tai tulevan keskustakirjasto Oodin käyttäjiä.

Kiitos sivistysvaltiossa vaalitun kulttuuritarjonnan, me suomalaiset olemme edelleen kulttuurikansaa.

Kaikki suuret kulttuurilaitokset tekevät myös yhteiskunnallisesti vaikuttavaa yleisötyötä, talojen ulkopuolisia projekteja sekä paljon muuta, josta viimeksi vaikkapa viime vuosituhannen lopussa niissä käyneet eivät ilmeisesti tiedä. Varmoja näkemyksiä heillä toki on.

Heikki Pursiaisen mielestä julkinen tuki tulisi suunnata riippumattomiin marginaaleihin eikä sille taiteelle, ”joka tulee toimeen omillaankin”.

Heikki hei, puuttumatta nyt sisällöllisen riippumattomuuden edellytyksiin, ilman julkista tukea liput konsertteihin, teatteriesityksiin ja oopperoihin maksaisivat satoja euroja. Jos ne maksaisivat satoja euroja, Suomessa ei todennäköisesti olisi minkäänlaista oopperaa, yhtään taiteellista teatteria tai ainuttakaan pitkään yhdessä soittanutta orkesteria. Ei liioin taiteellaan eläviä taiteilijoita (joita toki on nytkin hävettävän vähän).

Ei olisi myöskään niitä marginaaleja, sillä yksikään taiteesta kiinnostunut tekijä ei olisi saanut tilaisuutta kasvaa moniulotteiseen taiteelliseen kulttuuriin, ei kaanoniin sen enempää kuin kyseenalaistamiseenkaan. Marginaalia ei voi olla ilman keskustaa.

Minna Sirnö huomautti, että vaikka julkinen tuki onkin taiteelle välttämättömyys, kulttuurin suurin maksaja olemme me suomalaiset. Kotitalouksien jälkeen toiseksi suurimpia kulttuurin tukijoita ovat kunnat, kolmanneksi valtio.

Ajantasaista tilastoa kaikista kulttuuritaloihin ja -tilaisuuksiin vuosittain Suomessa ostetuista lipuista ei ole; mutta se tiedetään, että useimmat suomalaiset pitävät taidetta ja kulttuurin saavutettavuutta tarpeellisena ja tärkeänä.

Taide on ihmisoikeus, muistutti Sirnö. Taide on myös Suomen perustuslakiin kirjattu perusoikeus. Tätä oikeutta ylläpidetään 0,8 prosentilla valtion budjetista.

Ekonomisti Pursiaisen mielestä se on ihan liian paljon.

 

 

 

 

Avainsanat: , , , ,

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *