Vaikka lukuaikapalvelut tarjoavat kirjoja kuunneltavaksi pilkkahintaan, kirjallisuuden digitalisoituminen ei nykysysteemillä tee autuaaksi ketään, ei edes lukijaa.

Vaikka lukuaikapalvelut tarjoavat kirjoja kuunneltavaksi pilkkahintaan, kirjallisuuden digitalisoituminen ei nykysysteemillä tee autuaaksi ketään, ei edes lukijaa.
Taide voi olla aikakone, ajatusten, energian ja tunteiden siirtäjä, arvojen ja ennakkoluulojen mikroskooppi, muistigeneraattori, näkökulmien tehosekoitin…
Moni tuntuu pitävän taidetta ja kulttuuria ylimääräisenä hyvänä, harrastuksena, ja taiteesta nauttimista etuoikeutetun eliitin teeskentelynä. Moni ajattelee myös, että taiteilijan ammattiin eivät kuulu samat edut kuin muilla yhteiskunnan aloilla. On niitäkin, joiden mielestä taiteeseen kohdistetut säästöt tai pandemia-ajan rajoitukset ovat ohimenevä haitta, josta tuskin koituu suurta harmia. Moni lienee väärässä.
Kuinka moni meistä olisi selvinnyt kuluneesta vuodesta järjissään ilman luovia aloja – kirjoja, musiikkia, elokuvia, tv-sarjoja, lehtiä ja somea? Monikin, ehkä, mutta silloin painopiste on nimenomaan selviämisessä, ei mielekkäässä ja merkitykselliseltä tuntuvassa elämässä.
Taiteen idea ei ole siinä, että se imitoisi elämää vaan nimenomaan elämällemme ristikkäisten, rinnakkaisten ja vaihtoehtoisten todellisuuksien luomisessa ja esittämisessä. Vaikka katsoja tuntisi tarvetta käyttää teosta peilinään, taiteen ensisijainen tehtävä ei ole palvella asiakkaita.
Hakeudumme teattereihin ja konserttisaleihin kohtaamaan paitsi esityksiä myös ihmisiä: jakamaan tunteita, vaihtamaan energioita ja eläytymään (tai tympääntymään) rinnakkain. Elävän taiteen äärelle kokoontuneina voimme yllättyä, kiihottua, kauhistua, innostua, ärtyä, stimuloitua, raivostua, inspiroitua, hävetä, kyllästyä, riemuita, riehaantua, saada lohtua tai tulla piinatuksi – yhdessä muiden kanssa.
Taide on ihmisoikeus ja perusoikeus, jonka toteutumiseen valtio suo alle prosentin budjetistaan. Joillekin sekin on liikaa.
Minkälainen olisi Suomi ilman taidetta? Miltä näyttäisi ja kuulostaisi Helsinki, jos kaupungista poistettaisiin kaikki kulttuuriin liittyvä? Ainakin Töölönlahdelle ja sen lähiympäristöön vapautuisi tilaa monelle bensa-asemalle ja pääkonttorille.
Slummi ei siistiydy patsaita pystyttämällä, mutta jos alueen omat arvot otetaan huomioon ja siellä asuvat ihmiset tulevat kuulluiksi, julkinen taide voi säteillä ympäristöönsä paljon yhteistä hyvää.
Miten puhua taiteesta niin, että muutkin ymmärtävät? Voiko yksityisen sanattoman kohtaamisen kääntää jollain kielellä julkiseksi?
Jos voi, kannattaako?