Hakeudumme teattereihin ja konserttisaleihin kohtaamaan paitsi esityksiä myös ihmisiä: jakamaan tunteita, vaihtamaan energioita ja eläytymään (tai tympääntymään) rinnakkain. Elävän taiteen äärelle kokoontuneina voimme yllättyä, kiihottua, kauhistua, innostua, ärtyä, stimuloitua, raivostua, inspiroitua, hävetä, kyllästyä, riemuita, riehaantua, saada lohtua tai tulla piinatuksi – yhdessä muiden kanssa.
Törmäsin kadulla tuttuun, jolla on vaikea elämäntilanne – vielä paljon vaikeampi kuin meillä muilla, jotka joudumme koronan vuoksi elämään epävarmuudessa ja joiden toimeentuloon poikkeustoimet ovat tehneet ikävän, kenties lopullisen loven.
Hän ei kuitenkaan valittanut vaan puhui siitä, miten kipeästi kaipaa elävää taidetta: uppoutumista vaikkapa baletin maailmaan muiden esitykseen eläytyvien ihmisten keskellä, kirjaimellista kohtaamista taideteoksen kanssa, näyttämöltä katsomoon ja katsomosta näyttämölle virtaavaa energiaa, jaettuja tunteita ja samanaikaista hengitystä.
Esittävä taide on kontaktilaji, joka tuottaa väkevämpiä elämyksiä kuin tallenne tai striimaus.
Elämys on monen asian ja joskus myös sattuman summa. Osatekijät voivat vaihdella, mutta vaikutus on aina sama: elämys tuottaa energiaa. Vaikuttavin taidekokemus kiihdyttää – innostaa, stimuloi, riivaa, inspiroi, piinaa, pakottaa ottamaan kantaa, laittaa ajatukset uuteen asentoon.
Vaikka taiteen synnyttämä elämys on ennen kaikkea henkinen ilmiö, sen tuottaman energian vaikutukset ovat fyysisesti todennettavissa mittaamalla esimerkiksi pulssia tai eri aivoalueiden aktivaatiota.
Hengityksen tihentyminen, lihasten jännittyminen ja kylmät väreet ovat tahdosta riippumattomia reaktioita, jotka eivät tule tilauksesta vaan esimerkiksi silloin, kun ihminen kokee jotain vaikuttavaa ja mahdollisesti merkityksellistä. Herpaantumaton keskittyminen on seurausta siitä, että se mikä siinä hetkessä tapahtuu, tuntuu tärkeältä, eikä mikään ulkopuolinen ärsyke silloin aja sen ohi.
Näistäkin syistä otamme riskejä, hakeudumme saleihin ja katsomoihin. Liveen on sitä paitsi usein helpompi keskittyä, ja yleensä se jää myös muistiin. Striimi tai tallenne taas on helpompi keskeyttää ja jättää kenties kokonaan kesken.
Annamme elävälle taiteelle enemmän itsestämme, ja lähes aina myös saamme enemmän. Joskus koemme myös myötähäpeää, joskus raivoa hukkaan heitetystä ajasta – mutta ainakin koemme jotain, joka tuntuu.
–
Jotkut teatteriohjaajat mieltävät teatterin energiansiirroksi. Moni karismaattiseksi kutsuttu ohjaaja – tai yhtä lailla kapellimestari, koreografi, muusikko tai näyttelijä, poliitikko, uskonnollinen johtaja tai kuka tahansa, joka vetoaa ihmisjoukkoihin – imee, ohjailee ja levittää energiaa. Jotkut tekevät sen tietoisesti, toiset enemmänkin intuitiolla, oman keskittyneen toimintansa seurauksena.
Jokainen innostavaan projektiin osallistunut tietää, miltä se tuntuu ja miten tällainen kollektiivinen kohottuneisuus alkaa ruokkia itseään ja ihmisiä ympärillään.
Samalla tavalla vaikuttavan live-esityksen energia imeytyy meihin ja vaikuttaa meissä. Ihmisjoukossa syttyvän ja kasvavan energian imussa voi tapahtua asioita, jotka eivät ehkä muuten olisi mahdollisia. Siksi elävässä taiteessa kytee vallankumouksen mahdollisuus – vaikka tämän ääneen sanominen vuonna 2020 kuulostaa kenties tunkkaiselta.
–
Ajanmukaisempaa olisikin puhua taiteen digimuodoista, esimerkiksi digitaalisesta teatterista, jonka suuntaan korona nyt esittävää taidetta puolipakolla työntää. Jotkut näkevät siinä kastraation sijasta monia mahdollisuuksia.
Kuten artikkelissa haastatellut tekijät toteavat, digitaalisessa teatterissa esimerkiksi yleisösuhde ja vuorovaikutus pitää ajatella uudelleen. Teatteri on lähtökohtaisesti kokonaan eri ilmaisumuoto kuin mediataide, tv tai elokuva, saati some (joillakin teattereilla on jo somenäyttämönsä), joten digitaalinen teatteri ja digitaide erilaisine alustoineen sijoittuvat ihmisten välisen kommunikaation kartalla jonnekin muualle. Ajateltavaa siis riittää.
Digitaalisesta teatterista on joka tapauksessa kehittymässä oma lajinsa, jossa digitaalisuuskin on vain väline, ei itsetarkoitus. #digiteatteri on tässä jo vauhdissa, ja ennen pitkää useimmilla elävän taiteen instituutioilla on todennäköisesti omat digitaaliset salinsa ja näyttämönsä. Kuka tuottaa niiden sisällön ja miten se kustannetaan, on sitten toinen kysymys.
Uskon, että muutos on luonnonlaki. Esittävän taiteen evoluutiossakin digitaalisuus on vain looginen seuraava askel.
Samalla toivon, että digitaalinen taide ei ole taiteen koko tulevaisuus. Elävän energian välittyminen edellyttää elävää kontaktia. Sen toteutuminen ei riipu vain ohimenevistä viruksista tai teknologiasta, se riippuu meistä.
Avainsanat: digitaalinen taide, digiteatteri, Esittävä taide, tallenne, teatteri, yleisö